Metsäjälki <3

Jälki on palveluskoiralajeista ainoa, johon minulla on erittäin syvä kiintymyssuhde.
Nautin suunnattomasti siitä, että saan olla koiran kanssa metsässä yksin ja ainoa johon voin luottaa on koira.
Minä en saa puuttua koiran toimintaan mitenkään, koska sitten saan selvittää tieni metsästä ulos aivan keskenäni.

Metsässä jäljestäessä koira määrää. Ihminen on vain matkustaja.

Oman lajin löytäminen koiran kanssa on melkoinen viidakko.
Lajeja on aivan tuhottomasti. Osa lajeista on tarkoitettu tietyille roduille ja osa on kaikille avoin.
Se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Mutta mikä ratkaisee on se, että mitä ikinä harrastetaankaan, tulee sen olla sellaista, josta nauttii.
On turha hakata päätään seinään lajin parissa, jota ei koe omakseen, vaikka koirassa paukkuja riittäisikin vaativampaan lajiin.

Kuten edellisessä postauksessa kirjoitin, on IPO lajina sellainen, johon minä olen täysin sopimaton.
Toinenkin minulle sopimaton laji on TOKO.
Olen aivan liian suurpiirteinen kyseiseen lajiin.
Toko on laji, jossa vaatii pilkun tarkkaa suorittamista. Ohjaajalta edellytetään silmää huomaamaan pienimmätkin virheet.
Ei. Minusta ei ole siihen. Olen aivan liian laiska ja yksinkertainen sellaiseen.

HAKUa en ole koskaan kokeillut.
Haku ei vain harrastuksena houkuta, koska teen vuorotyötä hyvin epäsäännöllisesti, enkä pysty vaikuttamaan työvuoroihin siten, että esim. joka keskiviikko ilta olisi vapaa usean tunnin treeniin.

Metsäjälki sopii kaltaiselleni erakkoluonteelle täydellisesti.
Työkseni olen ihmisten kanssa tekemisissä koko ajan, joten vapaa-ajallani olen asenteella: I hate people (olen toivonut syntymäpäivälahjaksi t-paitaa, jossa on teksti: I hate people).

Päivän treeni

Olin viime yön mökillä ja aamulla ajoin Kouvostoliittoon jälkitreeneihin.
Action ry:n jälkiguru Laura teki meille harjoituksen.

IhQn jälki lähti näkölähtönä, oli 800 m pitkä ja noin 1½ h vanha.
Nenän avaus jälki oli noin 200 m pitkä ja sisälsi Lauran pipoja, sukkia jne.

Nenän avaus jälki ei antanut hirvittävästi toivoa varsinaista jälkeä ajatellen.
IhQ jätti ilmaisematta sukkia ja välillä jäi haistelemaan riistan makuupaikkoja.
Tästä huolimatta jakoimme kohti varsinaista jälkeä.

Lähetin IhQn tuttuun tapaan. Edellisestä metsäjäljestä oli kulunut aikaa liki vuosi.
IhQ matkaan ja hieman epäröiden edettiin. Takajälki veti puoleensa. En sanonut mitään. En puuttunut. Sitkeästi pysyin paikoillani ja annoin IhQn korjata asia rauhassa. Ja ei muuta kuin lopulta matkaan.

Vauhti oli tuttua IhQa. Sain tosissani juosta perässä.
Kiemurreltiin kuin päättömät, tai siltä se tuntui ja ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen, tuli eteemme viimein ensimmäinen keppi.
Olin helpottunut. Olin aivan varma, että olimme jo eksyksissä.

Taas sik sakkia pitkin metsää. Kuivuneet kuuset raapivat kasvojani ja välillä oli pakko pitää silmät kiinni, ettei oksat osu silmämunaan.
Useita ojien ylityksiä. Ponnistin vasemmalla jalalla ja otin laskeutumisen vastaan oikealla jalalla.
Jouduin joka kerta hypätessäni ojan yli muistaa, että hypyn jälkeen laskeutuminen tapahtuisi oikealle jalalle. Vasemman jalan nilkassa on edelleen murtuma, joka paranee hiljalleen.

Loppua kohti IhQ tuntui vain kiihdyttävän vauhtia.
Hiki virtasi ja tunsin, kuinka selkä oli aivan kauttaaltaan märkä.
Hengityskin oli jo puuskuttavaa. Urheilin IhQn perässä minkä pystyin.
Viimeinen keppi numero 6 tuli eteen ja IhQ sai loppupalkkansa.

Halasin IhQa.
Se oli täydellinen. Se teki juuri niin kuin sen kuuluikin. Jäljesti täysillä.
Janaa täytyy muistutella ja vahvistaa, mutta se on niin pieni juttu isojen asioiden keskellä.
IhQn nenä toimii ja me ajettiin onnellisina kotiin.

IhQ ❤