Minustako Tätinainen?

Juttelin tänään pitkän puhelun hyvän ystäväni kanssa puhelimessa ja jotenkin sitä päädyttiin keskustelemaan oman elämän laadusta.
Sanoin ääneen ajatuksen siitä, että en tiedä tuleeko seuraavaa pentuetta sittenkään, koska olen nyt oppinut rakastamaan itseäni ja olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota itseeni.

Nautin suunnattomasti huolettomasta koiran omistamisesta ilman tavoitteita.
Nautin, kun saan pukea koirat valjaisiin ja kävellä pitkiä lenkkejä. Nautin, kun vaatekokoni pienenee joka hetki, enkä ole enää niin väsynyt kuin ennen.
Koirille on myös kehittynyt upeat lihakset ja ne ovat onnellisia, kun saavat kiskoa minua perässään useita kilometrejä todella reippaalla askeleella.

Toisaalta myös sanoin ääneen sen, että en tiedä tulenko enää omistamaan koiria näiden jälkeen, johon ystäväni sanoi suoraan, että sitä ei näe mahdollisena.
Ehkä niin ei tapahdukaan, mutta tulevaisuudessa tuskin tulen enää kouluttamaan koiria mihinkään lajiin, vaan minulla on tulevaisuudessa ainoastaan lenkkeilykavereita, jotka pitävät huolen, että pysyn aktiivisena.

Kaikkea se keski-iän kynnyksellä kompastelu teettää.
Oma hyvinvointi alkaa kiinnostamaan ja aktiivinen koiran kanssa harrastaminen vain haihtuu vähitellen pois.
Minusta on tulossa tätinainen, kaikkien niiden lukuisten setämiesten joukkoon.