Treenikausi korkattu

Aiempi pohdinta Tätinaiseksi muuttumisesta, ei saanut ihan sitä tuulta alleen kuin olin kuvitellut.
Olen nyt tällä viikolla käynyt tekemässä kolmesti tottelevaisuutta ja kerran jälkeä, jälki korkattiin tänään.

Olen tuntenut suunnatonta surua siitä, että johonkin on kadonnut ne vanhat ystävät, joiden kanssa treenattiin intohimoisina ja tavoitteellisesti.
Kun porukka hävisi jonnekin, laski oma mielenkiintokin sen myötä ja Tätinaiseksi muuttuminen tuntui todella houkuttelevalta.
Jostain kuitenkin kaivoin vielä sitä kuuluisaa taistelutahtoa ja lähdin kasaamaan uutta porukkaa, joista osa on sitä vanhaa – paljon aiemmin kadonnutta porukkaa.

Ystävien yhteydenpidon loppuminen on aina musertavaa, eikä sitä oikein tahdo löytyä voimavaroja siihen, että päästäisi uusia ihmisiä sisäpiiriin.
Mutta jostain se on aloitettava. Uusillekin ihmisille on pystyttävä antamaan mahdollisuus, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että he joskus tulevat katoamaan elämästäsi.

Mutta eiköhän nyt olla vellottu riittävästi menneissä. On aika katsoa tulevaisuuteen uusien ihmisten kanssa!

Tiistaina kävin riehumassa kentällä uuden tuttavan kanssa ja hommahan lähti pian lapasesta, että lopulta pötköteltiin nurmikolla vuorotellen ja räpsittiin kuvia koirista, jotka tekivät komeita hyppyjä esteen yli.
Ihanan keventävää sille ryppyotsaiselle puurtamiselle.

Torstaina olin jälleen kentällä ja sillä kertaa yksin.
Tein pieniä hienosäätöjä, mutta sen enempään en voinut ryhtyä, sillä virheiden korjaamiseksi tarvitaan aina se luotettava appari.

Lauantaina olin jälleen kentällä ystäväni Katjan kanssa, jolla on tätä nykyä IhQn ja Jackin pentu, Aito’s Hardcore Henry (Eka).
Katjan kanssa ratkoimme mm. IhQn este sekoilun ja Jackin haaveilun.
Todella hyödylliset treenit, joiden pohjalle on hyvä lähteä rakentamaan.

Tänään sitten innostuin soittamaan jälleen Katjalle ja sain houkuteltua hänet kanssani jälkimetsään.
Metsä ei ollut täysin sulanut, mutta sehän ei menoa haitannut.
IhQlle tein lyhyen janan ja jäljen pituus taisi olla siinä arviolta 600 – 700 m. Sopivan pituinen jälki, että rouva koira muistaa taas homman juonen.
IhQ suorittikin jäljen tuttuun tapaansa: Täysillä ja lopulta minulla oli kaikki 6 keppiä taskussa.
Jes! Ei mitään sen suurempaa hinkattavaa.

Jackille tein jäljen myös, ja sen pituus oli arviolta 400 m.
Koska Jack on paljon rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin mikään aikaisemmista koiristani, en laskenut suuria odotuksia jäljen onnistumiselle.
Olin kuvitellut käveleväni perässä maisemia katsellen.
Jack lähtikin suorittamaan annettua tehtävää oikein mukavalla temmolla. Siinä oli tekemisen meininki, enkä ehtinyt maisemia katselemaan. Kaikki kepit se ilmaisi upeasti ja varmasti, vaikka jäljen päällä ei mentykään. Välillä tuuli oli painanut jäljen kulkemaan 10 m kepistä ja siitä huolimatta Jackin tarkka kirsu löysi kepin helposti.
Jackin saldo myöskin 6 keppiä.

Tein myös Ekalle jäljen.
Katja halusi Ekalle kepit heti ensimmäiselle jäljelle, joten minähän tein työtä käskettyä.
Eka oli todella vallaton, eikä tahtonut keskittyä. Nappasin törkeästi Ekan liinan Katjan kädestä itselleni ja lähdin ohjaamaan vallatonta pentua.
Eka loikki kuin villisian poikanen ja aina välillä nenä osui vahingossa maahan.
Kepeistä se sai aina pienen oivalluksen annetusta tehtävästä, mutta pian taas oli itse vallattomuus elementissään.
Päästyämme lumelle, se kiinnostui jäljistä enemmän. Haju oli selvästi voimakkaampi, eikä se sekoittunut kasvillisuuteen.
Lumella ja lumen jälkeen ollut jälki sujuivat jo tältä kokemattomalta villikolta erinomaisesti ja Eka taisi oivaltaa mitä siltä odotettiin.
Nyt jos Katja saadaan innostumaan jäljestä, eikä HAKU hommista, niin uskon, että jäljen rakentaminen on tuolle pojalle äärettömän helppoa.

Onneksi Tätinaiseksi ryhtyminen ei onnistunutkaan, vaan jostain nosti se harrastaja päätään ja ilmoitteli, että nyt olisi aika taas toimia.