Tokokoe 1.8.2020

Tänään pidettiin Suomen Dobermannyhdistys ry:n tokon rotumestaruuskoe Hyvinkäällä.

Kuten aina ennenkin, koe järjestettiin koe- ja koulutustoimikunnan pienen ja pippurisen tiimin voimin, jossa on todella puuhakkaita naisia.
Jaksan aina ihailla heidän kovaa uurastustaan rodun ja harrastamisen eteen. Todellisia rodun sankareita!
Kun muut keskittyvät pitämään meteliä tekemisistään, ovat nämä naiset hiljaa ja tekevät. Eivät keskity pitämään meteliä tyhjästä!
Niin se yleensä menee, että kovinta meteliä tekemisistään pitävät ne, jotka tekevät kaikkein vähiten. Tok tok.

Viikko sitten ilmoitin itseni ja Jackin kokeeseen.
Olin herännyt todella myöhään tulevaan kokeeseen, vaikka olin ajatellut sitä jo aiemmin keväällä / kesällä.
Kuten yleensä aina käy, unohdan koko jutun ja sitten herään, kun on jo myöhäistä treenata.

Niinpä en ollut treenannut tokoa mitenkään ja päätin sitten kuitenkin ilmoittaa Jackin kokeeseen.
Viikon verran sitten treenasin minkä ehdin. Väliin mahtui 15 h työvuoroja ja hyppimistä epämääräisiin aikoihin.

Jälleen kerran todella huonosti valmistauduttu kokeeseen.

Tänään sitten koepäivä koitti ja kuten aina, se pahuksen jännitys vyöryi päälle.
En saanut jännitystä kunnolla hallintaan oikein missään vaiheessa.
Kotona oleminen oli hyvin tukalaa, eikä koepaikalle mentyäni tilanne hellittänyt ollenkaan.
Jalat tuntuivat olevan hyytelöä ja paniikki tuntui koko kehossa.

Lopulta en pystynyt enää pitämään itseäni kasassa, kun hyvä ystäväni Heidi, koitti puhua minua pois jännityksestä, mutta se tuntui sillä hetkellä vain pahentavan tilannetta.
Hyvää tarkoittava ele oli pahinta sillä hetkellä ja lopulta vain huusin Heidin pois luotani.
Epätoivoinen hetki saada itselleni tilaa. Ja kadun sitä. Tietenkin.

Kun olin Jackin kanssa kaksin ja odotimme vuoroamme, oli joku ihastuttava vanhempi rouva tulossa juttelemaan meille, mutta jouduin hänetkin vaan käännyttämään pois, koska en vain pystynyt enää antamaan itsestäni mitään. Olin menossa seuraavaksi kehään ja ainoa mitä pystyin tekemään oli se, että kannattelin itseäni jaloilla, joita en edes kunnolla tuntenut.

Koejännitys on pahinta mitä tiedän ja koetilanteet saavat minut aina ihan pois raiteiltani ja silloin minusta kuoriutuu oikea hirviö.
Tiedän kaikkien tarkoittavan vain hyvää, kun yrittävät pitää minusta huolta, mutta valitettavasti en vain pysty ottamaan mitään vastaan sillä hetkellä.

Kun sitten se kauhulla odottamani koehetki koitti. Mureni maailmani, kun Jack päätti noudattaa vieruskaverin käskyä ja paikkiksen lopuksi päätti sitten yrittää juosta auringonlaskuun.
Sillä hetkellä tiesin, että koko koe menisi aivan pieleen.
Olin aivan valmis keskeyttämään ja lähtemään kotiin.

Kuitenkin jokin pakko sai minut jäämään. Harvoin sitä saa tilaisuutta nolata itseään ja koiraansa…

En muista mitään muuta koko kokeesta kuin sen, että kauko-ohjaus meni nollille ja se paikkis oli ihan surkea.
En tiedä yhtään miten muut osiot meni.

2. tulos ja rotumestaruus alokasluokassa.