Edellisestä postauksesta ei ehtinyt kulumaan kuin muutama päivä, kun jouduin tekemään maailman kipeimmän päätöksen. IhQ ei lääkityksestä huolimatta tullutkaan kuntoon.
Se oli loppuun asti todella reipas ja urhea.

Tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat yhtenä virtana ja rintaa puristaa.
Työpisteeni yläpuolella on valokuva IhQsta nuorena tyttönä.

En voi olla ajattelematta, että miten magee koira IhQ oli. Ja miten perkeleen rasittava se oli myös.
Se oli rasittava, koska minä en osannut sitä koskaan kouluttaa ja siitä huolimatta IhQ teki minulle innoissaan töitä ja oli aina väsymätön.

Teimme ja saavutimme yhdessä kaikkea hienoa. Kävimme Hollannissa tekemässä IP1 tuloksen parin kuukauden treenaamisella. Kyseisellä klubilla olimme ensimmäiset suomalaiset ja toistaiseksi ainoat, jotka siellä ovat koskaan kilpailleet.

Muistelen IhQa suurella lämmöllä ja rakkaudella. Naurahdan, kun muistan sen ilkikurisen ilmeen juuri ennen kuin se on aikeissa napata hampaillaan minua rinnasta.
IhQn huumori oli sitä, että minua sattui johonkin, yleensä aina vasempaan rintaan.
Se nautti siitä, kun minulla meni hermot ja se hyppeli ympärilläni kuin ilkkuen, sen jälkeen, kun se oli nipannut minua hampailla. Näin se teki elämänsä loppuun saakka.
IhQ oli ihan uskomattoman leikkisä koira.

Kaikille muille se oli vakava ja välinpitämätön. Perheen kesken ilkikurinen ja leikkisä. Ja kyltymätön ruokahalu.
En edes muista kunka monet eväät se varasti pöydiltä ja käsistä. Ihan vain koska se pystyi.
IhQ osasi myös juonia itselleen ruokaa ihmisten käsistä. Kun lapset olivat pieniä, olivat lapset luonnollisesti sen uhreja useasti.

Että kaipaan omaa pientä pirulaista. Olisinpa saanut pitää sen kauemmin.