Treenipäivitys.

Ihan ensin pyydän katsomaan näitä kahta kuvaa.
Mitä näet?

Minä näen innostuneen ja motivoituneen koiran.
Tämä koira tässä on minun Jack.
Maailman rauhallisin dobermanni, jonka kanssa olen tehnyt lukuisia koulutuksellia virheitä ja vain siksi, että olen yrittänyt pistää sitä samaan muottiin kuin kaikki muutkin koirani.
Kun reikä on pyöreä, siitä ei mene neliskanttinen palikka läpi ja tämä on se mikä Jack on.
Jack on se neliskanttinen palikka ja kaikki muut koirat ovat niitä pyöreitä ja ne muut menevät siitä pyöreästä reiästä. Jack ei mene. Ei vaikka kuinka pakottaisin ja haluaisin.

Keskustelin tässä taannoin erään uroksen omistajan kanssa ja hän kertoi keskittyneen uroksensa kanssa siihen, että koira on aktiivinen ohjaajan suuntaan.
Oivalsin mitä minun pitää tehdä ja niinpä ryhdyin tuumasta toimeen.

Muutaman toiston jälkeen Jack alkoi tarjoamaan minulle juuri sitä mitä olin aina siinä nähnyt, mutta en ollut koskaan osannut sitä ottaa esille.
Tällä hetkellä minulla on aktiivinen amerikkalainen dobermanni, joka haluaa tehdä ja tekee kaiken innolla.
Tänään sain sen innostumaan hypystä siinä määrin, että se karkasi esteelle.
JES!
Nyt en pidättele, vaan annan Jackin tehdä ja kokeilla ja rönsyillä. Hallinta meillä jo on, nyt se saa porsastella ja innostua.

Koska olen keskittynyt aktiivisuuteen, on Jack myös innostunut leikkimään.
Valitettavasti kirjallinen antini on niin surkeaa, etten lähde kertomaan miten olen saanut koirani aktiiviseksi minua kohtaan.

WhatsApp Image 2019-10-09 at 12.34.10

Lopuksi kiitän Juuliaa kuvista sekä Juuliaa ja Iinaa treeniseurasta.

Liettua, Palanga 27. – 29.9.2019

Minut saatiin aivopestyä lähtemään koirien kanssa Palangaan koiranäyttelyyn.
En oikein itsekään tiedä miten se oli mahdollista, mutta niin vain sitä lähdettiin.

Matkan järjestäjä ja aivopesijä oli Viva’la Rosa kasvattaja Johanna Lassinniemi.
Tässä kohtaa voin ensimmäistä kertaa mainita, että matkaseurana Johanna on sekä huikea että täys kahjo!

Johanna saapui torstaina alku illasta Kellokoskelle, jolloin auto pakattiin.
Johannan matka alkoi siten, että ensin hän esti näyttelyyn lähtevän koiran kuristumisen ja matkalla Kellokoskelle kivi tai jokin lensi tuulilasiin sillä seurauksella, että tuulilasi meni kuljettajan puolelta mahtaville säröille ja pari kilometriä ennen perille saapumista, auton moottorivalo syttyi.
Siinäpä sitä oli kerrakseen jännitystä heti alkuun.

Kun Valkoinen Leijona oli pakattu täyteen koiria ja muita tavaroita, lähdettiin kohti Helsinkiä ja satamaa.
Matka sujui hyvin ja laivaankin päästiin.
Yöllä ajettiin kohti Palangaa. Silmät lupsahtelivat ja kahvia juotiin litroittain.
Navigaattori neuvoi suuntaa.

Jossain vaiheessa minä olin ottanut pienet torkut ja kahvin tankkauksen jälkeen hyppäsin puikkoihin.
Koirat haistelivat uusia paikkoja innokkaina ja merkkailivat reviirejä.
Johanna simahti ja minä jäin vastuuseen Valkoisen Leijonan ohjastamiseen.
Jossain vaiheessa tuli jännittävä käännös, jolloin Johanna havahtui: Minne sä nyt käännyit?!
Kerroin navigaattorin neuvoneen meidät syrjäiselle kadulle, joka oli hyvin potentiaalinen paikka joutua ryöstetyksi.

Johanna oli kauhuissaan ja minä sitkeästi jatkoin matkaa.
Jouduimme mitä kummellisempiin maisemiin ja tie oli kaikkea muuta kuin laadukasta.
Järkyttävää perunapeltoa ja remonttia useita kymmeniä kilometrejä. Välillä tuli myös liikennevaloja, jotka ohjastivat pysähtymään ja antoivat ajoluvan.
Ensimmäisellä valo-ohjauspaikalla joku paikallinen rouva oli ajanut punaisia päin ja sai varmasti pienen slaagin, kun vastaan tulikin keskellä yötä toinen auto.
Kolaria ei päässyt syntymään, vaikka oma reaktiokyky olikin jo tuossa vaiheessa jotain ihan muuta kuin rattiin sopivaa.

Lopulta tultiin rajanylityspaikalle.
Se oli hieno. Kaksi taloa molemmin puolin tietä ja ei muuta kuin talojen välistä ja tadaa! niin oltiin Liettuassa.

Matkalla näimme mahtavia lehmiä ja sonneja, joiden väritys oli osalla hyvin ihastuttava. Oli toki myös tavallisen väristä karjaa.
Muuten maisemat itsessään ei tehnyt vaikutusta. Tasaista pannukakkua ja elintaso kävi nopeasti selväksi erityisesti maaseudulla.

 

Viimein saavuimme Hotelli Žuvėdraan.
Olimme etuajassa aikataulusta, mutta saimme huoneet heti savuttuamme.
Minun huone meni heti vaihtoon, koska sitä ei oltu vielä siivottu.
Pääsimme huoneisiin ja totesimme, että huoneet olivat pieniä ja todella rumia.
Sinapin keltaista kaikkialla. Hyi olkoon.

Kävimme katsomassa näyttelyaluetta. Tässä vaiheessa todettakoon, että näky herätti paljon kysymyksiä ja kehiä siellä suunniteltiin kovasti.

Sitten olikin aika käydä kaupassa ja syömässä.
Sen jälkeen uni maistuikin erinomaisesti meille kaikille.

Torstai-ilta soljui omalla painollaan. Kävimme syömässä ja hoidimme koirat ja itsemme siihen kuntoon, että aamulla herättäisiin uuteen päivään ja kohti ensimmäistä näyttelypäivää.

Perjantai aamu sarasti ja saimme aamupalan hieman etuajassa.
Tästä kiitos hotellin henkilökunnalle.
Menimme näyttelyalueelle ja olimme shokissa!
Kaikki ne teltat, jotka ihmiset olivat raahanneet mukanaan, oli niin tiiviisti toisissaan kiinni, että kehiä ei nähnyt.
Auton saaminen parkkiin oli oma prosessinsa. Onneksi Johannalla oli invakortti, joka antoi meille oikeuden ajaa aivan kehien viereen.
Jouduimme puikkelehtimaan kehään koirien kanssa telttojen välistä.
Voin kertoa, että muutama voimakas sana pääsi, koska näyttelyalue oli niin paska.

Kehät alkoivat ja Johanna esitti sekä Jackin, että oman koiransa.
Jack sai jokaisena päivänä arvosanan Erinomainen.
Tuomari oli venäläinen herrasmies, joka oli selvästi toiminut kokoperheen elokuva triologian esikuvana: Itse Ilkimyksen Gru.

Tällä tuomarilla oli ihan omat näyttelysäännöt, eikä edes kehäsihteerit tienneet mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Johannan ruskea narttu valioitui junior voittajaksi huolimatta siitä, että Johannan koira pomppi ja riehui kehässä koko ajan.
Tuomarimme Oleg oli aivan raivona Johannalle, kun koira käyttäytyi ruskealle dobermannille tyypilliseen tapaan.

Jack puolestaan esiintyi UPEASTI Johannan kanssa.
Ilmeisesti kääpiö handleri saa Jackin egon paisumaan.
Jack sai ERI 2 arvosanan. Jokin typistetty koira sen vei. Yllätys yllätys.

Sitten minä menin IhQn kanssa.
Taktiikkamme käyttöluokasta osoittautui paskaksi.
IhQn luokassa oli 2 muutakin narttua, jotka luonnollisesti oli typpäreitä.
Olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, koska typpiä vastaan ei luppakorvalla ole mitään saumaa.

Yllätykseksi Mr. Oleg sijoitti IhQn luokassaan toiseksi. IhQ jätti taakseen, jonkun jo valionartun, joka oli myös taktikoinut käyttöluokkaan samalla ajatuksella kuin mekin.
Jos olisimme tienneet, niin IhQ olisi pitänyt ilmoittaa avoimeen luokkaan, koska tietenkään siinä luokassa ei ollut ketään!
Mutta, koska Olegilla oli ihan omat säännöt, hän kilpailutti CACIBin ja Vara Cacibin ihan omina kilpailuinaan.
Ensin jotkin typistetyt koirat taistelivat oikeasta cacibista ja joku sen voitti.
Sitten minun piti vielä mennä IhQn kanssa taistelemaan siitä vara eh:sta valioluokan typistettyä koiraa vastaan!

Oleg näytti, että IhQ voitti ja onnellisena käsi ojossa oli tulossa kättelemään.
Koska minä en tajunnut hänen omista säännöistä mitään, lähdin vain kehästä pois.
Johanna rääkyi minulle, että nyt menet kättelemään tuomaria ja olet iloinen.
Kävin kättelemässä, mutta en minä osannut iloita.
Mistä lähtien jostain hiivatin vara eh:sta on pitänyt iloita?
No porukalla oli ihan hemmetin hauskaa, koska minä olin aivan tollo. Uuuuups…

Lauantaina olimme aikaisemmin liikenteessä ja saimme Valkoisen Leijonan parempaan paikkaan pysäköityä.
Tuomari oli joku todella mahtava tyyppi. Tällä oli säännöt hallussa, eikä hän säätänyt omiaan.
Jack oli ainoa luokassaan ja sai ERI 1, SA ja SERTI. WOHOO!
Tuomari oli ensin sanonut Johannalle, että juokse 1 kierros ympäri. Kun tuomari huomasi, että Jack juoksutetaan löysällä kaulaimella, joutui Johanna juoksemaan lisää.
Tuomari oli aivan ihmeissään siitä, että Jackia ei tarvinnut hirttää. Jack oli näyttelyn ainoa dobermanni, jota ei tarvinnut hirttää. Kaikkia muita IhQ mukaan lukien piti hirttää, etteivät ne lähde kiitolaukkaamaan.

IhQ oli jälleen luokkansa kakkonen, jättäen edellisenä päivänä taakseen jääneen nartun jälleen taakseen.
Ihan hiton kova suoritus, koska luppakorvalla ei oikeasti ole mahiksia typpiä vastaan.
Tuommosen ajokoiran näköiset ötökät vastaan silvottuja ötököitä vastaan… reilua. Not.

Lauantai soljui innostuneessa mielentilassa.
Olimme lähdössä oluelle, kun jokin sai minut palaamaan huoneeseen vielä ennen lähtöä.
Huoneessa haisi todella pahalta. Tunnistin hajun välittömästi oikosuluksi. Sähköpalo!
Koirat äkkiä autoon turvaan ja tärkeimmät asiakirjat mukaan.
Johanna juoksi respaan ja huone vaihtui lennosta. Respa yritti sijoittaa minua yläkertaan. No ei onnistunut.
Sama kerros ja isompi huone, jossa ei ollut lämmitystä!
Siellä paleltiin yksi yö, mutta se ei haitannut, koska nyt ei ollut välitöntä vaaraa.

Sunnuntai koitti ja jumalaton kaatosade.
Kehien aikana sade taukosi.
Molemmat koirat sileet ERIt. Jack ERI2 ja IhQ ERI3.
Tuomari ei edes vilkaissut luppakorvia. Selvä peli.
Valitettavasti näyttelymenestys jäi tällä reissulla laimeaksi.
Luokkasertejä ei irronnut, joten valioitumiset jäivät kaukaisiksi haaveiksi.
Tulipahan käytyä ja Valkoiseen Leijonaan tuli kilometrejä runsaasti.

Jokaisena päivänä tuomarit kysyivät, että saako koiriin koskea.
Ja syy oli selvä: kaikki koirat eivät kestäneet käsittelyä. Varsinkin uroksissa tätä säpsymistä oli havaittavissa, kun tuomarit kokeilivat kivekset. Luonnollisesti Johannan ja minun koirilla ei ollut mitään ongelmia käsittelyn suhteen. Lähes kaikki muut koirat säpsyivät ja väistivät tuomareita.
Handlereiden piti itse näyttää koirien hampaat.

Tähän väliin muutama kuva minun pimeistä lenkeistä, joita tein läheisessä puistossa.

 

Sunnuntaina Tallinnaan ajo sujui todella mukavasti ja nopeasti. Ei mitään ongelmia missään ja reitti, joka meille neuvottiin oli todella mahtava. Tie oli oikeasti loistavassa kunnossa, eikä kameroitakaan ollut muuten kuin taajamissa.

Sitten meno laivaan… Johanna ajoi ja näytti invakorttiaan.
Autojen ohjaaja kysyi, että onko pyörätuolia? Johanna silmät kirkkaina sanoo, että juu on.
Tässä vaiheessa minulla rävähtää suu auki ja kysyn Johannalta: MITÄÄÄÄ!??!!!
Olin aivan järkyttynyt ja samalla nauroin Johannan kanssa vedet silmissä.
Meidät ohjattiin omalle paikalle ja Johanna näyttää minun puolta, että sieltä tulee ihminen pyörätuolin kanssa.
VOI VIDEO JOSSU!!!

Kun Johanna meni avaamaan takakonttia, että koirat saavat happea konttiin, tuli hätääntyneenä autojen ohjastaja kysymään, että tuleeko se pyörätuoli ihminen sittenkin takakontista ulos.
Johanna vastasi luonnollisesti, että ei tule.
Koirat nostivat meteliä ja autojen ohjaajalle selvisi, että autossa on koiria. Hän kysyi jotain koirista ja Johanna vastasi niiden olevan OPASKOIRIA!!!

Minä tarkkailin peileistä, että missä se mies viuhuu, koska avulias mies oli tulossa KANTAMAAN MINUA!!
Livahdin salamana autosta ulos ja portaisiin. Nauramme vedet silmissä ja melkein lantiopohjalihakset pettävät siihen paikkaan.

JOHANNA ON AIVAN KAHJO! Ja mahtava tyyppi.
Kiitos huikeasta ja sekopäisestä matkaseurasta!