Nuorissa on tulevaisuus

Nuorelle henkilölle pennun myyminen saa kasvattajan aina miettimään kauemmin. Onko kyseinen nuori riittävän vastuullinen? Ymmärtääkö hän koiran hoidosta? Haluaako hän oppia?

Nuori pennun ostaja joutuu todistelemaan itseään paljon enemmän kuin vanhempi.
Vanhempi pennun ostaja on todennäköisemmin se henkilö, joka ei tule tekemään yhtään mitään sen pennun kanssa.
Nuorta pystyy kannustamaan ja innostamaan, kunhan kasvattaja itse on aktiivinen ja mielellään harrastava sellainen.
Ilman kasvattajan tukea, ei nuoren siivet kannattele yksin.

Nuori on altis tekemään runsaasti virheitä, jos häntä ei neuvota polullaan koiran kanssa.
Matka kokeisiin on paljon kivuliaampi ja pidempi, jos hänen täytyy selvitä yksin.
MUTTA, se edellyttää nuorelta sen, että hän uskoo mitä sanotaan ja tekee annettujen ohjeiden mukaisesti!
Kaikenlainen sooloilu voi kostautua myöhemmin.

Mikäli nuorella koiranohjaajalla ei ole harrastavaa kasvattajaa apunaan, korostuu muiden harrastajien merkitys arvoon arvaamattomaan.
Sen sijaan, että hyljeksisimme nuoria ohjaajia, meidän tulisi ottaa heidät avosylin vastaan ja ohjata.
He tarvitsevat meidän avun ja tuen. Emme voi ajatella heitä ensi sijaisesti uhkana.

Siinä vaiheessa, kun se nuori koiranohjaaja tekee asiat paremmin kuin me itse, me olemme onnistuneet. Meidän avun ja tuen avulla, nuori on pystynyt kehittymään ja päässyt tavoitteisiinsa ja ehkä jopa niiden yli.

Fanittaja Heidi

Minulla on suuri ilo ohjata kahta nuorta heidän koirien kanssa ja fanitan näitä kahta nuorta.
Heidän into ja sitoutuneisuus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.

Kyllä. Molemmat ovat joutuneet todistamaan olevansa minun ajan arvoisia, sillä minun aikaa on hukattu ihan riittävästi muiden ihmisten toimesta.

Nämä ihanat nuoret laittavat minulle videoita treeneistä, pitävät aktiivisesti yhteyttä ja todella imevät kaiken tiedon kuin sienet.
Myös läksyt tehdään ahkerasti.

He ovat ansainneet paikkansa ja minun ajan.
Minä fanitan heitä. Uskomattoman hieno asenne molemmilla!
Saisimme ottaa näistä nuorista mallia.

 

Viikonloppu

Lauantai oli ihmisen päivä.
Kävin ajelemassa polkupyörällä Hyvinkäällä ja katselemassa maastoja mahdollisia jälkitreenejä varten.
Muutama lupaava pusikko löytyikin, mutta valitettavasti suurimpaan osaan oli pääsy estetty portein ja ilmoitettiin kameravalvonnasta.

Uudellamaalla on todella vähän laajoja metsäalueita. Peltoa ja asutusta on runsaasti kaikkialla. Metsät kaadetaan surutta uusien asukkaiden tieltä.
Ja metsien hoito on jotain aivan järkyttävää.
Ilahduttava poikkeus on Nurmijärvi, jossa on kaunista mäntymetsää.
Muualla on joko hoitamatonta pajukkoa tai sitten pajukkoa kaadetaan ja jätetään lojumaan sinne tänne, jotta pajukko saadaan varmimmin leviämään lisää.

Sain kuitenkin lapsen kanssa kierrettyä pientä lenkkiä ja matkaa kertyi kaikkiaan vaatimattomat 31 km.
Myöhemmin illalla kävin tekemässä jäljen Jackille.

Sunnuntaina vierähti pitkä työpäivä kokeessa avustaen.
Olin HAKU kokeessa maalimiehenä, joten sain kurkistaa kansallisten lajien HAKUun.

Jotenkin sitä on ajatellut, että HAKU on laji, joka vain läpsytellään tuosta noin vain.
Kuinka väärässä olinkaan.
Koirien koulutus lajiin on pitkä ja siihen tarvitaan sitoutunut ryhmä auttamaan koiran kouluttamisessa.
Ilman motivoitunutta ryhmää, ei koiraa saada vietyä kokeeseen asti.

Itse koe vaatii toimihenkilöiltä koko päiväksi sitoutumisen.
Maalimiehen roolissa toimiminen on todella raskas urakka.
Joukon mukana on pakko kävellä koko ajan.
Kun koira ilmaisee sinut piilosta, et voi jäädä jälkeen, vaan kuljet koiran, ohjaajan, tuomarin, ratamestarin ja seuraavan kierroksen maalimiesten mukana radalla.
Muutama kilometri tuli käveltyä metsässä ja kylläpä se tuntuikin kropassa.

Huomasin tarkkailevani kelloa ja toivovani pääsyä kotiin ajoissa.
Turha toivo. Päivä venyi venymistään, eikä työt loppuneet siihen. Lopuksi oli vielä purettava rata.
Onneksi meillä oli tehokas tiimi, ja radan purku tapahtui todella tehokkaasti.
Päivä painoi niskaan todella ja kotiin ajoin niin reippaasti kuin suinkin pystyin, nopeusrajoitusten puitteissa.
60 – 80 – 60 – 80 – 50… kuinka turhauttavaa olikaan, kun nopeusrajoitukset vaihtelivat kotimatkaa ajatellen turhan usein.

Koska koko päivä meni kokeessa, ja vielä halusin käydä tekemässä omille koirille treenit.
IhQlle suunnittelin tottista ja Jackille jäljen.
Koska minulla oli käytössä siipan henkilöauto (farmari), sain oivan tekosyyn treenata koirat erikseen… Eipä silti. Ei farmari mikään tila ihme ole. Kaksi dobermannia, ilman häkkejä on typerintä ikinä. Puhumattakaan, että saisit mahdutettua kaikki tarvitsemasi tarvikkeet kyytiin. Farmariauto ei toimi minun tarpeisiin.
Valkoinen Leijona, minun pakettiauto on ainoa väline, jolla saan suoritettua harrastamisen ja elämisen ylipäätään.
Hain IhQn kotoa ja olin suunnitellut IhQlle tottistreenit. Ennen kentälle menoa, kävin polkaisemassa Jackille jäljen muhimaan.

IhQ oli oikein miellyttävä ohjattava tottiksissa. Poikkeuksellisen miellyttävä.
Samaan aikaan kentällä hääräsi Katja ja Eka. Oikein hyvin toimivat häiriönä.

IhQn treenin jälkeen, ajoin kotiin ja jätin IhQn sinne.
Jack kyytiin ja metsään.
Jack lähti jäljelle intona ja ilmaisi kaikkiaan 5 keppiä. Janallakaan ei ollut mitään ongelmia.
Ollessamme risukossa, jokin katala ötökkä puraisi Jackia suoraan rectumiin. Sitä ihmeteltiin hetki ja sitten taas paineltiin tarkasti jäljen päällä ja määrätietoisesti edeten.
Kepeiltä palkkasin Jackia pallolla ja nameilla. Pallolla nostatin intoa entisestään ja se tuntui toimivan. Nameilla sain nostatettua intoa myös, sillä pallo oli jo itsessään ollut riittävän mieltä kiihottava elementti.

Eilen ei tarvinnut kauaa unta odotella, kun nukkumaan päätin mennä.
Nukkumatti oli oikein armollinen ja kumautti tajun kankaalle todella tehokkaasti.
Ulkoilma on parasta unilääkettä.

Nyt aletaan valmistautumaan kahden viikon pyöräilyurakkaan.
Edessä on ihmisen aikaa: 120 km retki ja hyvin suunniteltu tauotus matkan varrella 🙂