Melkein kaikkea pitää kokeilla…

Eilen illalla juttelin pitkän puhelun erään hyvin taitavan gentlemannin kanssa koirien koulutuksellisista asioista.
Keskutelumme ovat aina hyvin pitkiä ja pohdinnat saattavat ajautua mihin suuntaan tahansa.
Kun teen päätöksen soittaa, tulee minun varautua siihen, että puhelu ei pääty alle 30 min.

Kaiken maailman parantamisen ja hengellistenkin pohdintojen keskellä, sain ehdotukseksi pyöräillä koirien kanssa siten, että ne jolkottelevat pyörän vierellä.
En sanonut tälle gentlemannille sitä ääneen, mutta nielaisin ison muhkuran ja näin elämäni vilisevän silmissäni.
Jotenkin minua on aina kauhistuttanut pyöräily koirien kanssa… erityisesti noiden naaraspuolisten koirien kanssa.
Ne ovat aina jotenkin hulluja ja kuuroja siinä vaiheessa, kun vauhti menee kovemmaksi kuin normaali lyllertäminen.

Sen sijaan, että olisin vain antanut ehdotuksen olla, hyppäsin tänä aamuna pyörän selkään ja ei muuta kuin Jackin kanssa baanalle.
Jack on niin luontainen näissä hommissa. Sille ei tarvitse kuin laittaa panta kaulaan, napata hihna käteen ja ottaa fillari alle, sitten menoksi.
Se jolkottelee fillarin rinnalla tyylikkäästi ja aiheuttaa varmasti monessa ihastusta ja jopa kateutta.
Täydellinen koira yhdessä puuhailuun!

Kävin Jackin kanssa leikkimässä kentällä ja pyöräiltiin takaisin.
Niin täydellinen koira!
Näin jo itseni kellohameessa, joka olisi punainen väriltään ja siinä olisi valkoisia palloja kuviona. Hiukseni olisivat kauniisti kiharalla, tummanpunainen puna huulissa ja mustat aurinkolasit silmilläni – sitten pyöräilisin sievästi rantakadulla ja Jack jolkottelisi rinnallani… Tiedän, että näette tämän mielikuvan jo silmissänne.

No sitten tuli IhQn vuoro…
”Sata salamaa iskee tulta… ja koko elämä tulee päätökseen…”
Kävin ehkä kilometrin mittaisen lenkin IhQn kanssa ja huusin eitä, lukuisia kirosanoja ja käskytin: Ei vedä!

Hitot se mitään kuunnellut.
Jotenkin sitä selvittiin kuitenkin kotiin ehjinä.
Oli aika istua alas ja juoda lisää kahvia.

Kun olin löytänyt taas jonkinlaisen järjen itsestäni, oli aika katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Miten meni lenkki?
Vastaus oli hyvin yksiselitteinen: Todella huonosti. Kummallakaan meistä ei ollut kivaa. Ei sitten yhtään. Oli aika tehdä asia pikkuisen viisaammin, eli opettaa IhQ kulkemaan fillarin rinnalla sivistyneesti.

Otin IhQn ja fillarin. Taskuun muutaman makeisen ja ei muuta kuin ulos.
Talutin pyörää vasemmalla puolella ja IhQ oli pyörän oikealla puolella.
Lyhyen treenin ja muutaman namin jälkeen, oli aika hypätä pyörän selkään ja uudelle lenkille.

IhQ ei kiskonut,  se ei sekoillut, eikä minun tarvinnut käskeä sitä mitenkään.
Siinä se jolkotteli pyörän vierellä keskittyneenä tehtävään.
Ihmiset kylällä katselivat meidän menoa haltioissaan.
Olin itsekin hurmiossa. Kellohame fiilis nousi jälleen esiin.

Kun kerroin tästä kaikesta ystävälleni puhelimessa, hän totesi jotain sellaista, jota en ole itse edes huomannut.
Hän sanoi, että mahtavaa, että lähdet kokeilemaan ennakkoluulottomasti uusia juttuja, etkä pidä itsepintaisesti omista näkemyksistäsi kiinni, koska ne ovat joskus toimineet jollakin koiralla.

Havahduin. Ihan totta.
On todella harvinaista, että minä jättäisin jotain kokeilematta, joka liittyy koiran koulutukseen. Vaikka jokin ehdotus saattaisi aluksi kauhistuttaa, lähden kuitenkin kokeilemaan, koska mitä minulla on menetettävää…

Edelleenkin olen hyvin pidättyväinen vieraiden ihmisten kanssa, eikä kukaan ole luottamukseni arvoinen automaattisesti, eikä kuka tahansa pääse ystäväkseni… mutta koirien koulutuksellisten asioiden äärellä, minusta kuoriutuukin avoin ja lähden kokeilemaan asioita… vaikka siinä olisikin olemassa pieni riski vakavaankin loukkaantumiseen…

Melkein luiskahdin taas IPG:n pariin

Kävin tällä viikolla hyvin pitkän ajan jälkeen maalimiehen luona.
Ei minun pitänyt. Olinhan lopettanut koko IPO/IPG sekoilun omalta osaltani, mutta vastasin pyyntöön, joka minulle esitettiin.

Minua pyydettiin viemään Jack maalimiehelle. Kyseinen henkilö halusi ehdottomasti tavata Jackin, joten ei siinä auttanut muu kuin vastata kutsuun ja mennä koiran kanssa paikalle.

Viimeisimmät muistikuvat IPO/IPG:stä on se, että oma mielentila oli hyvin negatiivinen ja koiratkin olivat kanssani negatiivisessa tilassa.
En nauttinut siitä mitä teimme.

Tämä tapaaminen oli jotain ihan muuta.
Koko sessio oli alusta loppuun saakka hyvin rauhallinen ja seesteinen.
Koiria ei pakotettu mihinkään mitä ne eivät itse tarjonneet ja ohjaajankin oli helppo vaipua mukavan rauhalliseen tilaan ja nauttia matkasta.

Suurin yllätys oli IhQ ja siksi ajatus paluusta kyseisen lajin pariin alkoi kyteä. Sammutin sen kipinän kuitenkin hyvin nopeasti, koska minusta ei ole siihen maailmaan. Olen aivan liian herkkänahkainen ottamaan vastaan sen kaiken negatiivisen arvostelun.

IhQn viimeisimmät treenit olivat sekametelisoppaa, jossa koira halusi tumppu suussa paeta kentältä autolle.
Se ei koskaan halunnut jäädä kentälle minun kanssani ja pidellä tumppua suussa.
En tiedä mitä koiran päässä silloin tapahtui, mutta mukavaa sillä ei ollut.

Kun tapasin maalimiehen ja teimme pieniä harjoitteita, koira muuttui hermostuneesta sekoilijasta vähitellen keskittyneeksi ja varmaksi.
Viimeiseksi maalimies halusi tehdä lyhyen hypyn tyynyyn.
Siinä vaiheessa, kun IhQ kiihdytti kohti maalimiestä ja olin laskenut liinasta irti, olin varma, että saisin pyydystää IhQa pitkin kenttää, kun se juoksisi tyyny suussa kohti auringonlaskua.

Vielä mitä!
Jumalattoman spurtin, hypyn ja kovan iskun annettuaan tyynyyn, IhQ juoksi suoraan tyyny suussa minun luokse ja seisoi vieressäni täysin rentona ja varmana itsestään.
Sen itseluottamus ja meidän yhteistyö oli yhdellä lyhyellä treenikerralla korjattu.
Se oli uskomattomin tunne mitä olin pitkään aikaan tuntenut.
Minä olin saanut koirani takaisin. Sen päässä olleet solmut olivat auki.

En luiskahda enää IPO/IPG maailmaan, mutta ehdottomasti aion nauttia tuosta hetkestä vielä pitkään. Se oli parasta mitä meille on tapahtunut pitkään aikaan.
Kiitos maalimiehelle.